Pikkutytöstä asti olen ollut "heppahöperö". Monilla kavereilla moinen hömpötys meni ohi murrosiän myötä, mutta ei näköjään minun kohdalla. Muutama välivuosi hevos touhuissa tuli siinä täysi-ikäisyyden kieppeillä, mutta parikymppisenä tie vei jälleen kohti talleja. Iän ikuinen haaveeni on ollut se Oma Hevonen, mutta elämäntilanne ei ollut koskaan oikeen sopiva tai sitten hevonen oli väärä... Syksyllä 2007 sitten työkaverini Kirsi alkoi puhumaan heillä olevasta ruunasta jolle ei oikeen ollut tilausta (Roope). Kirsin kanssa sovimme että menen katsomaan ja testaamaan Roopea, ihan muuten vain. Eihän Roope yhtään mitääm osannut ratsastuksen suhteen, pohkeilla juuri sai liikkeelle ja niinpä päästelimme Irvan raviradalla "montea" niin lujaa että vesi vain roiskui silmistä. Mutta jotain Roopessa oli joka sai minun sydämmen sykkyrälle ja muutaman päivän tinkaamisen jälkeen kaupat tehtiin.

Roope on luonteeltaan oikea hupakko, kiltti ja ystävällinen mutta mestari keksimään kaikenlaiset temput töiden välttämiseksi (=ratsastus kiemuroiden harjoittelu). Lähes vuoden uurastuksen jälkeen olen saanut Roopen kulkemaan jotakuinkin suoraan sekä kuuntelemaan puolipidätteitä, maapuomejakin ravilla jossain vaiheessa mentiin. Nykyään on in pukkihyppelyt ratsastajan kiusaksi mikäli herraa ei meno miellytä. Roopen lempparia on maastolenkit perän pitäjänä sekä ajotouhut jotka sujuvat ihan jopa ilman kaveria.

Kaikenkaikkiaan Roope on kuitenkin ystävä eikä tavoitteita kauhean korkealle Hänen suhteen ole edes tarkoitus nostaa...  :)